Kaikkien muidenkin katsomieni Kubrickin leffojen tapaan myös Kellopeli tuntui paremmalta toisen katsomiskerran jälkeen (ed. kerran katsoin ko. leffan joskus 90-luvun puolivälin tienoilla). Ehkä se on sitä, että jotkut elokuvat vaativat useamman katsomiskerran avautuakseen...

Enivei, jos joku ei tätä klassikkoa tunne, niin elokuvan perimmäisenä ajatuksena on pohtia sitä voidaanko ihminen pakottaa hyväksi. Ja jos voidaan niin onko sitten loppujen lopuksi edes kyse hyvyydestä, koska ihminenhän on pakotettu johonkin, eikä ole tällöin valinnut hyvää itse. Samalla nostetaan esille kysymyksiä siitä, onko pahempaa tehdä toiselle fyysistä väkivaltaa vai muokata väkivalloin toisten ajatuksia sekä myös siitä mihin yhteiskunta on oikein menossa.

Ja tyylillisestihän elokuva nostatti aikoinaan kovastikin kohua seksillä ja väkivallallaan. Hienona kontrastina kuvallisiin iljettävyyksiin soi taustalla eräs (IMHO) elokuvahistorian hienoimmista soundtrackeista, joka koostuu Beethovenin teoksista. Beethovenin musiikkihan on lisäksi keskeisessä roolissa myös itse elokuvan juonessa.

Kaiken kaikkiaan hyvä ja ajatuksia nostattava elokuva, kuten muutkin Kubrickit. Suosittelen lämpimästi niille, jotka tykkäävät pohtia yksittäisten kohtausten ja yksityiskohtien merkitystä elokuvan sanoman kannalta, mutta en niille, joiden mielestä seksi ja väkivalta eivät kuulu valkokankaalle.

Arvio: 4/5

-NPC-