Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että ihmisen elämän ja kasvun rinnastaminen vuodenaikoihin on niin kliseinen ja ei-omaperäinen ajatus kuin olla ja saattaa, mutta Viidessä vuodenajassa tämä rinnastus on kuitenkin tehty niin kauniisti, ettei lopputuloksesta oikein voi olla pitämättä. Elokuva kertoo keskellä pientä lampea olevassa pienessä luostarissa(?) asuvasta pojasta, joka kasvaa elokuvan edetessä aikuiseksi.

Keväällä opitaan itselle koituvien hankaluuksien kautta, että omilla teoilla on aina seurauksensa. Kesällä opitaan katsomaan itsensä ulkopuolelle ja opitaan välittämään jostain muusta jopa enemmän kuin itsestä. Syksyllä havaitaan, että kaikesta on joskus luovuttava ja talven tultua viimein ymmärretään asiat myös toisten näkökulmasta, opitaan sitä kautta arvostamaan muita ihmisiä ja lopulta opitaan tarkastelemaan myös omaa itseä ulkopuolisen silmin.

Ja se viides vuodenaika... ehkä parempi jättää jotain spoilaamatta: vaikkei viidennessä vuodenajassa(kaan) loppujen lopuksi ole mitään yllättävää juonenkäännettä, on se kuitenkin hieno päätös hienolle elokuvalle. Suosittelen niille, jotka eivät vierasta verkkaista ja pohdiskelevaa kerrontaa ja jotka pitävät itämaisista elokuvista, buddhalaishenkisestä pohdiskelusta ja ennen kaikkea kauniista kuvauksesta.

Arvio: 5/5

-NPC-