Rupesin tänään miettimään, että kun tekstiä syntyy meikämannelta ihan spontaanisti vaikka kuinka, että sitä olisi voinut päätyä vaikka vähän kirjallisemmalle alalle jos ei kirjoittamistani olisi lyntätty ihan täysin lukiossa/peruskoulussa.

Noh, nykyään olen kyllä varsin iloinen näistä nykykehityksen tuomista eduista (lue: netistä ja blogeista) kun voi raapustella kaikenlaisia juttuja niin paljon kuin sielu pulputtaa. Kenenkään ei ole niitä pakko lukea, mutta kun ovat julkisia niin on vähän se tuntu niin kuin... sillä nyt olisi mitään väliä mitä minä täällä lätisen. Ja kun tänne raapustelen sitä mitä milloinkin huvittaa, niin en todellakaan ajattele viimisen päälle kielioppia tai kirjakieltä. Vaikken nyt ehkä pahimmalla murteella aina turisekaan (ai en vai ).

Lieneekö sitten jäänyt jotain traumoja niistä lukion äidinkielentunneista kun edelleen sapettaa kun ajatteleekin... esim sitä yhtä ainetta minkä kirjoitin. Aineistoaineeksikohan niitä sanottiin. Oli tarina miehestä joka oli niin yksinäinen että alkoi juttelemaan huonekaluilleen ja keksi niille uusia nimiä jne. Mun tulkinta ko jutusta oli ihan erilainen kuin sen opettajan mielestä olisi pitänyt olla. Ja mä edelleen kapinoin tuollaista ajatusmallia vastaan, että kaikkien pitäisi tulkita taide samallatavoin ettei voisi olla muunlaisia käsityksiä ja kuvitelmia asiasta. Argh. Kylläpä rupesi taas rasittamaan. Terveisiä vaan sinne Saloisten lukioon! (ai niin, eihän sitä lukiota enää ole olemassakaan... kun yhdistettiin Raahen lukion kanssa jo ajat sitten...)